Viikonloppu meni ihan rauhallisissa merkeissä.

Ei yhtään rähinää eikä kovaäänisiä mielenilmauksia, vaikka remontti on kiihkeimmillään ja kiireinen aikataulu saa jokaisen huhkimaan hullun lailla.

Yksi on vahvuudesta silti poissa. Nuorin pojista ilmoitti, että koska on 18v ja siis aikuinen, ei hänen tarvitse yhtään olla kiinnostunut meidän remonteista ja muutoista. Sanoin siihen, että ei tarvitsekaan mutta toivoisin silti apua,koska muutto ei ollut lainkaan suunniteltu ja nyt se on pakko hoitaa kiireesti pois alta. Siihen poika sanoi ,että muuttakaa yksinänne ja lähti omaan kotiinsa. Hän muutti juuri omaan asuntoon kaupunkiin.

Olin ihmetyksestä sanaton. Olisin odottanut omalta jälkikasvultani enemmän empatiakykyä ja avunantoa kun sitä tarvitaan. Onko jotain kasvatuksessani mennyt näin pahasti pieleen? Onko minulla äitinä oikeus aina olettaa, että kyllä lapsia kiinnostaa meidän muiden tekemiset asuivat he sitten kanssamme tai eivät? Vai pitääkö minun ymmärtää, että he ovat ihan itsenäisiä olioita ja päättävät itse toimistaan?

En tosiaankaan tiedä,mitä ajattelisin, mutta sen tiedän etten ala yhdenkään lapseni kanssa mistään tappelemaan. Annan ajan kulua ja kysyn sitten uudestaan.