Viikonloppu meni ihan rauhallisissa merkeissä.

Ei yhtään rähinää eikä kovaäänisiä mielenilmauksia, vaikka remontti on kiihkeimmillään ja kiireinen aikataulu saa jokaisen huhkimaan hullun lailla.

Yksi on vahvuudesta silti poissa. Nuorin pojista ilmoitti, että koska on 18v ja siis aikuinen, ei hänen tarvitse yhtään olla kiinnostunut meidän remonteista ja muutoista. Sanoin siihen, että ei tarvitsekaan mutta toivoisin silti apua,koska muutto ei ollut lainkaan suunniteltu ja nyt se on pakko hoitaa kiireesti pois alta. Siihen poika sanoi ,että muuttakaa yksinänne ja lähti omaan kotiinsa. Hän muutti juuri omaan asuntoon kaupunkiin.

Olin ihmetyksestä sanaton. Olisin odottanut omalta jälkikasvultani enemmän empatiakykyä ja avunantoa kun sitä tarvitaan. Onko jotain kasvatuksessani mennyt näin pahasti pieleen? Onko minulla äitinä oikeus aina olettaa, että kyllä lapsia kiinnostaa meidän muiden tekemiset asuivat he sitten kanssamme tai eivät? Vai pitääkö minun ymmärtää, että he ovat ihan itsenäisiä olioita ja päättävät itse toimistaan?

En tosiaankaan tiedä,mitä ajattelisin, mutta sen tiedän etten ala yhdenkään lapseni kanssa mistään tappelemaan. Annan ajan kulua ja kysyn sitten uudestaan.

Taas mukava ja rauhallinen ilta. Vain yksi suurempi yhteenotto ja sen seurauksena kolme toisilleen suuttunutta sisarusta ja me vanhemmat pyörittelemme päitämme ja ihmettelemme, että mitähän taas oikein tapahtui.

 

Kaikki alkoi siitä, että nuorimmainen,16v tyttö, jäi toistamiseen koulussa kiinni tupakanpoltosta. Ja pinnaamisesta.

Tyttö ei näyttänyt katumuksen merkkejäkään eikä halunnut jutella asiasta. Veljet eivät ymmärtäneet tytön käytöstä.

Minä en vaan voinut antaa asian olla. En ole antanut ikinä olla 4 isoveljensäkään kohdalla. Aina on asiat selvitetty heti.

Ja siitä se räyhääminen alkoi. Meni jo sen verran vakavaksi käsikähmäksi sisarusten kesken, että siihen oli puututtava ja erotettava riitelevä tyttö veljistään ja pidettävä paikallaan kunnes rauhoittui.

Ja sittenhän äiti oli taas kurja ja ymmärtämätön ja ilkeä ja .....vaikka mitä.

Jälkeenpäin tyttö sanoi, että ymmärtää kyllä tehneensä' väärin ja yrittää olla koulussa kiltisti. Mutta pieni epäilyksen varjo jäi mieleeni leijumaan.

 

 

Miten ihmeessä tämä voi olla näin vaikeaa aina vaan ja yhä uudestaan???

Jos vanhin lapsi lähentelee jo 30 vuotta, niin on tätä äitiuraa takana jo sen verran, että luulisi osaavan hoidella nämä tilanteen tuosta vaan. Mutta kun en vaan osaa.

Aina tulee jotakin uutta ja sitten taas ihmettelen, että mitä nyt tapahtui.

Onko äiti-ihmisellä jokin outo geeni,joka käskee äidin aivojen unohtaa aiemmat tilanteet ja siitä syystä ei vaan yhtään kehity tässä työssä viisaammaksi ja paremmaksi????

 

 

Sivuhuomautuksena totean, että kirjoitan tätä vain ja ainoastaan omasta näkökulmastani ja varmasti sadat äidit kokevat olevansa aina tilanteen tasalla. Hyvä niin. Ehkäpä silti on edes muutamia äitejä,jotka eivät täytä työpaikkailmoituksen vaatimuksia ja kirjoitan tätä heille. Kiitos jos luet ja seuraat!

 

 

Etsitään luotettavaa, rehellistä, kaiken osaavaa ja itsenäiseen työskentelyyn pystyvää henkilöä jolla ylempi tutkinto ainakin psykologiassa,oikeustieteessä ja filosofiassa elinikäiseen työsuhteeseen. Ei irtisanoutumismahdollisuutta. Ei vuosilomia. Ei työaikoja.

 

 

 

Osaatko ajatella mikä työ tässä on kyseessä?

Täyttäisitkö sinä vaaditut kriteerit?

 

Tervetuloa seuraamaan ÄIDIN kirjaa!